long time no coconuts

Mä en oo kirjottanu pitkään aikaan. Mä en haua pyytää anteeks, mutta selitellä mä voin. Mulla on ollut kiire, joo, mutta mulla on myös ollut kamalan sekava olo. En tiedä, oonko iloinen vai masentunut. Ne mielialat vuorottelevat taas. Välillä yhdistyen. Se vasta onkin sekavaa...

Mä en enää tiedä, haluanko kuolla vai elää? Tiiän, ettei tää paikka ole mua varten, mutta silti en halua pois täältä. Oon pelkuri. Tuntuu, että jos kuolisinkin, se olisi muille voitto ja mulle tappio. Mä en kuitenkaan enää jaksa pelata tätä peliä. Mä haluan luovuttaa, mutten halua hävitä. En halua olla, mutta haluan kuitenkin. Mistä kaikki sekavuus?

Mulla oli muuten viikko tai pari sitten lauantaina joku ihme breakdown. Mä en enää voinu pidätellä mun itkua, pahaa oloa. Mä vaan itkin. Mutsi mietti, että mikä mulla on. En voinut sanoa. Mä haluan olla vahva. Mä en halua mun kulissien kaatuvan. Mä haluun olla iloinen, pirteä, vahva, rauhallinen ja viileä muita kohtaan. Mä en halua näyttää, kuka oikeasti oon.

Kaikki muuttuu, minä en. Mä oon vieläkin se viaton tyttö. Mä voisin olla onnellinen, jos muut ei muuttuis. Se on mahdotonta. Mä voin vaan muuttaa mun arvot. Sit en enää ole minä. Olen joku muu. Mä en enää jaksa erottua massasta, koska jään yksin. Ihmiset ei hyväksy sitä, että oon absolutisti. Se ei kuulu tähän kulttuuriin, joten en minäkään. Mä en saa olla erilainen. Mä haluan vaan tulla hyväksytyksi...

Haluaisin tuntea kipua, mutta en voi tuottaa pettymystä poikaystävälleni. Hassua on, että mä alan oikeesti hiljalleen nauttia siitä kivusta. Mä taidan olla vähän kieroutunut.