Mua taas ahdisti pitkästä aikaa niin paljon, etten voinut muuta kuin itkeä. Mä otin pinsetit, jotka oli tarpeeksi terävät mun mieleen, ja mä painoin hellästi mun ihoon. Vedin pieniä viivoja. Osasin varoa, etten tee liian syviä niistä. Ei saa tulla verta. Mä en halua, että mun poikaystävä huomaa. Mä en halua, että se suuttuu ja vihaa mua.
Mun päästä kuului taas se ääni. "Viillä syvemmälle. Tapa ittes." Mä en tiedä, kuka se on, joka puhuu. Mä nään unia, joissa mulla on lähes hyvä olla. Mä haluan vaan nukkua. Mä en halua elää tätä säälittävää elämää. Tää on naurettavaa, mä oon naurettava. Mulla pitäisi olla hyvä olla. Miksi mä en osaa olla onnellinen? Miksi se on niin vitun vaikeeta? Tää on säälittävää, mun pitää tehdä jotain ittelleni. Jos mä onnistuisinkin, mä jäisin kaipaamaan ehkä tätä. Mä oon tottunut tähän. This is who I am.
Tää on noloa jopa munkin mielestä. Apua. Mä en halua olla tällanen. Mä teen itsestäni paremman. Hassua, mun olo rupesi heti helpottamaan, kun sain vähän purettua sitä. Ei se ennen oo näin helpottanut. Se mun elokuun projekti, joka kestää joulukuuhun (luultavasti lomaan) asti, saa uusia yksityiskohtia mun mielessä. Mä teen tän ja se onnistuu. Se perkele onnistuu, en huijaa! :-D
Vaikka mua ahdistaa edelleen, mä ehkä opin saamaan sen katoamaan. Ihan pikkuisen, hiitaasti. Se painaa mua yhä, mutta mun motivaatio sai sen piiloon. Hetkeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti